Viime viikon loppu ja viikonloppu oli raskas, vähän liiankin raskas. Viikonlopun matka Pilkkutytön kanssa oli ihana, aikuisten laatuaikaa...nautin ihan täysillä. Mukana matkalla oli kuitenkin myös mustakaapuinen ystäväni, pääni ympärillä majaansa pitävä otus...nimeltä Ahdistus. Oli oikeastaan ihan omituista...yhtäaikaa nautin mutta kärsin. Tuntui kuin pääni sisällä olisi ollut kahdet eri ajatukset...toiset olivat lomalla ja nauttivat Pilkkutytön seurasta, ne toiset sitten pitivät majaansa pääni sisällä ja kiertivät ikuista noidankehää ilman alkua ja ilman loppua...ilman selkeää kohdetta, ilman selkeää pelkoa, pelkkänä ahdistuksena.

Maanantai oli sitten ihan hirveä...matkustamisen takia edellisen yön unet jäivät vähälle ja aamulla olon sitten huomasi. Päivä oli pelkkää epätoivoa ja jokainen minuutti tuntui taistelulta oman olemassaolon puolesta. Normaalista poiketen edes ilta ei tuonut mukanaan lohtua...vain mustaa ja ahdistavaa, pelottaa ja hirveää. Onneksi eiline oli sitten täydellinen vastakohta, heräsin aamulla pirteänä, koko päivän- myös töissä olo oli energinen...oikeasti energinen eikä paniikkia pelkäävän ja sitä karkuun pyrkivän energinen. Otin ilon irti olosta tekemällä kotitöitä, hoitamalla pojan asioita ja kävin juoksemassa...vanhaan, aikaan ennen sairauden uusiutumista verratuuna päivä oli varmaankin ihan tavallinen. Nyt päivä oli tervetullut pilkahdus harmaiden joukossa.

Tänään on sitten semi-hyvä-päivä...jotain on ilmassa, tuntuu että Ystävni väijyy jossain lähellä, tulematta kuitenkaan kokonaan esille. Toivon päivän tulevan pysymäänkin sellaisena.

...vain väsyttää. Laitoin omasta mielestäni ihan ajoissa nukkumaan, yhdentoista jälkeen...uni kuitenkin oheni ihan liian aikaisin- tutuin seurauksin. Rimaa hipoen ehdin töihin melkein ajoissa, vain nuokkumaan toimistolle...haluaisin takaisin nukumaan, peiton alle, haluaisin herätä pirteänä, sellaisena jota en edes enää muista. tuntuu että niin kauan kuin muistan (lue:pari kuukautta) olen herännyt väsyneenä, vailla tarmoa, pirteyttä, innostusta tai mitään muutakaan. Väsymys tuntuu liian painavalta sen määrään nähden...en ole valvonut, olen ainakin periaatteessa nukkunut jokainen yö ainakin 7 tuntia...paitsi että unen laatu ei ole sitä mitä sen pitäisi, siksi kait olen näin väsynyt.

Tiedän piristyväni ja ajatusteni kirkastuvan päivän mittaan...jokainen päivä on käynyt niin, miksi ei sitten tänäänkin? Alakulo kuitenkin latistaa ja painaa hartioita , hämärtää näkökenttää ja saa vatsan vääntämään. En vain pidä tästä...en yksinkertaisesti pidä. Edessä on pidennetty viikonloppu Pilkkutytön, miniloma kahdestaan, pari tuntia lentelyä ja viikonloppu hotellissa, kaupungissa jossa kieli on eri ja jossa kesän pitäisi olla Suomea edellä. Kun tuota matkaakin ajattelee nyt, alakulon ja väsymyksen painaessa, osaan vain ajatella niitä negatiivia asioita matkasta...huomisen aikaista herätystä. Ihan pöljää...matka on yksi haaveistani, olen pitkään halunnut käydä kaupungissa jonne olemme menossa, nyt olen menossa sinne rakastamani naisen kanssa, siitä huolimatta "aamuminäni" stressaa tuntia aikaisemmasta herätyksestä, siitä että oloni pilaa matkan mukanaan tuoman nautinnon...vaikka tiedän ja toivon ettei niin tule käymään.

Missä harmaaksi muuttunut- ennen mustaan pukeutunut ystäväni- ja pahin painajaiseni asustaa? Eilen iltapäivällä, juuri kotiin tulon jälkeen se taas tuli, lievempänä tosin kuin aiemmin mutta tuli kuitenkin. Syvä epätoivon tunne...tai aamu oli myöskin inhottava, en päässyt sängystä ylös, en vain päässyt. Menin töihin tunnin myöhässä...päivä meni kuitenkin melko ok, pientä pyörrytystä vain. Töistä kotiin tullessa epätoivo kuitenkin yritti päälle...tunne jossa kaipaisin silittävää kättä ja hellyyttä. Tänään aamusta tunne jatkui...ei epätoivona mutta inhottavana kuitenkin, sellaisena jossa aika ei mene eteenpäin ja jatukset ovat vähän outoja- ajatukset tarraavat kiinni epäolennaisuuksiin ja muodostavat omituisia assosisatioita, yleensä vielä sellaisia jotka ovat täysin oman käyttäytymisen vastakohtia.

Ei tämä sentään paluuta aiempaan ole ollut. Sepram taitaa vaikuttaa kuten sen pitääkin...torjuu pahinta ahdistusta ja estää paniikkikohtausten synnyn tai ainakin niiden pahenemisen. Jos ahdistus oli ennen täysin tummaa, ajatukset sumentavaa ja mielen epätoivoon ajavaa- niin nyt se on vain harmaata, ajatuksia sotkevaa ja olon hieman haparoivaksi tekevää, yksinkertaisesti vain epämukavaa...ihan kuin juokseminen märillä lenkkareilla, kyllä se onnistuu mutta mukavampaakin voisi meno olla.

Viikonloppu takana...oli mukavaa, ihanaa ja mahtavaa :). Pilkkutytön ja muksujen kanssa leppoista yhdessä olemista, ulkoilua, herkuttelua ja halimista. Tämä sälli nautti ja niin tuntuivat muutkin tekevän. Elämä tuntuu tuollaisten päivien jälkeen oikeasti Elämältä ja kaikki kauheudet tuntuvat olevan ihanan kaukana. Tätä kirjoittaessa olo tuntuu parhaalta pitkään, pitkään aikaan :). Yhdessä oleminen tuntuu oikealta, sellaiselta jolta olen parisuhteen aina halunnut tuntuvan...tulee tunne että tämä on nyt tässä, mitään ei tarvitse enää etsiä, tässä on kaikki mitä parisuhteelta haluan. Voi kuulostaa kliseiseltä mutta siltä se vain tuntuu...henkiseltä kodilta.

Pilkkutytön lähdön jälkeen, lenkille lähtiessä tuntui mustakaapuinen ystäväni kulkevan jostain läheltä ohi...hetken aikaa jotain ikävää, itselleni liiankin tuttua meni läheltä mutta joka ei kuitenkaan otetta saanut tällä kertaa ainakaan. Viikonloppujen ja yhdessä vietetyn ajan jälkeen tunnen itseni ehyemmäksi ihmisenä...saan ja annan, sitä kautta tunnen itseni hyväksytyksi...en tiedä.

...niin kait tämä menee. Sain itseni rimaa hipoen sängystä ylös, ehdin katsella lehdenkin...olin jopa lähes ajoissa töissä. Jostain syystä tai varmaankin juuri sen takia koko aamupäivän oli äärimmäisen huolestunut olo. Ei varsinaista kohtausta, aamupala loppui kuitenkin lyhyeen jonkin mustan mietteen mennessä mielen vierestä...en vain saanut kesken olevaa banaania alas vaikka kuinka yritin, ei vain uponnut, yökkäytti. Aamupäivän olo oli selliainen kuin pelkäisin jotain kamalaa tapahtuvan. Mitään syytä sellaiseen ei kuitenkaan ole...kaikki on taas tätä samaa vanhaa. Lounaalla työkavereiden kanssa tunne jatkui, kaikki meni ihan ok...tuntui kuin olisin kävellyt aidan kaiteella ja vältellyt putousta, en pudonnut mutta putoamisen mahdollisus pelotti.

Oloa varmasti helpottaisi lievä kiire, nyt töissä itselläni on kuitenkin vähän liiankin rauhallista, järkevää tekemistä ei riitä koko päiväksi. Aikaa jää liiaksi turhaan murehtimiseen. Pelästyn lisäksi outoja ajatuksia jotka satunnaisesti tulevat mieleen...omituisia mielleyhtymiä jotka jäävät pyörimään mieleen liian pitkäksi aikaa...niihin vähän väsyy.

Hyvä päivä tämä on kuitenkin ollut...aamut omat yleensäkin ankeita ja hermostuttavia, en tiedä olenko säikkynä jo pelkästään siitä syystä, että tiedän odottaa aamupäivän jännitystä ja pelkoa...noidankehä jossa pelko aiemmin koetusta ahdistus- ja paniikkikohtauksesta aiheuttaa uuden kohtauksen...voin olla väärässäkin. Vaistomaisesti kuitenkin aamulla kuulostelen kehoni reaktioita, jos jalat tuntuvat jännittyneiltä niin yleensä se vain on varma merkki tulevasta koetuksesta. Nyt edessä on kuitenkin viikonloppua yhdessä Pilkkutytön ja lapsien kanssa. Jo ajatus yhdessä olemisesta, ruuanlaitosta, ulkoilusta, halimisesta ja hellyydestä yleensäkin saa hyvälle mielelle.

Miten voi niin vähästä ihminen tulla hyvälle päälle...ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pääsin sängystä ylös silloin kun olin suunnitellutki. Söin jopa ihan oikeasti aamupalan yhdessä poitsun kanssa...ei siis jo tavaksi muodostunutta pikapuraisua samalla vaatteita pukien, Terapeutilla käynti oli mielenkiintoinen, nautin oikeasta keskustelusta jolloin voin purkaa ajatuksiani...oma olokin tuntuu samalla astetta inhimillisemmältä.

Kaikesta huolimatta aamupäivän demoni kuitenkin hiipi mieleen...kait tämäkin kuuluu asiaan, aamun masennus, epätoivo ja turhautuminen. se että kaikki tuntuu loputtomalta kärsimykseltä tai kamppailulta näkymätöntä voimaa vastaan ja jota en voi voittaa. Välillä kaikki elämässä koettu- ja tehty tuntuu pelkältä musertavalta taakalta vääriä valintoja...tulevaisuus pelkältä aikaisemman elämän toistolta ja hirveältä määrältä mahdollisia pettymyksiä. Nyt en ajattele noin, mutta silloin kun mustaan kaapuun puettu epätoivo valtaa mielen ovat ajatukseni jotain kuvatun kaltaista. Haluan oikeasti uskoa tulevaisuuteen, elämästä nauttimiseen ja tasapainon saavuttamiseen elämässäni...mustakaapuisen ystäväni poissa ollessa se usein jopa onnistuukin.

Edessä olevan viikonloppu piristää kuitenkin jo oloa...viikonloppu yhdessä Pilkkutytön kanssa saa mielenkin jo hymyyn- samaten kuin ensi viikolla oleva lyhyt ulkomaanmatka joka sekin on yhdessä Pilkkutytön kanssa. Kaikkea tätä ajatellessa tulen oikeasti onnelliseksi ja tunnen jopa olevani onnekas. En oikeasti uskonut tuollaisen enää olevan mahdollista...rakastumisen ja hyväksytyksi tulemisen tunteen.

Heräsin sitten yöllä epämääräiseen aikaan...olin mukamasten pirteä ja aloin jo odottelemaan kellon soimista, juu- kun lopulta katsoin kelloa niin se oli vasta vajaa viisi. Yö oli sitten siinä. Torkuin epämääräisessä unen ja valveen rajamaastossa kellon soimiseen asti...no eiliseen verrattuna meni hyvin en myöhästynyt töistä kuin puoli tuntia eli selvää edistymistä sentään. Muuten päivä oli oikeastaan eilisen kopio- sillä erotuksella että silmiä kirjaimellisesti painoi koko päivän...ja väsytti. Selviydyin päivästä kuitenkin ihan kunnialla, pientä huimausta lukuunottamatta kaikki meni kohtuullisesti...kait tästä pitäisi osata iloita, pari viikkoa sitten olisin ollut luhistumisen partaalla vastaavan yön jälkeen...nyt pelkästään vähän alamaisssa.

Tänään pääsin vihdoin viimein työpaikkalääkärille. Parempi myöhään kun ei milloinkaan...lohduttava käynti. Kuulin kärsiväni vaivasta jonka kanssa nyt on vain opeteltava elämään, sairaus on kuulemma kuin psorias. Vaiva voi pysyä pitkäänkin piilossa ja täysin odottamatta puhjeta uudestaan kadotakseen jälleen. Tuon oikeastaan jo tiedänkin, nyt ensimmäisen uusiutumisen jälkeen olen jälleen muuttunut mies...jos en muuta niin ainakin nöyryyttä sairaus opettaa...ja elämän perusasioista nauttimisesta. Yksinkertaisista elämän pienistä asioista osaa nauttia täysin eri tavalla kun tietää että nurkan takana voi odottaa aika jolloin mistään ei saa enää iloa puhumattakaan nautinnosta. Niin, en tiedä tulinko hullua hurskaammaksi lääkärillä käynnistä, konkreettista oli se, että Sepramin annos sovittiin pidettäväksi ainakin syksyyn asti 40mg:ssä.

Huomenna aamulla olisi sitten ohjelmassa terapeutilla käynti...klo 8, tarkoittaa sitä että itselläni täytyisi olla jo kaupungilla aikaisemmin kuin olen kertaakaan tällä viikolla edes noussut.

Tai jotain. Aamusta ei meinannut tulla oikein mitään, päivä ei vain alkanut...nousin sängystä melkein tunnin myöhässä, töissä olin sitten vastaavasti melkein tunnin aiottua myöhemmin, vain huomatakseni että jälleen on tiedossa päivä joka menee täysin eri tavalla kuin olin ajatellut. Itsekurin puutos on inhottavaa...en ole oikeasti tuollainen. Olen tehnyt kyllä taiteen torkuttamisesta- se on totta, kyse on kuitenkin pelkästä laiskuudesta. Taidetta ei ole kuitenkaan se, että en saa itseäni ylös sängystä...en sitten millään. Poitsu kävi huhuilemassa puoli kasilta makkarin ovella ja valehtelin sille palaverista joka alkaa vastaa puoli ysiltä.

Koko aamupäivä oli muutenkin tympeä, apea ja täynnä ihan puhdasta masista. Tuntuu että illalla kaikki luettu ja ajateltu siirtyi yön aikana todeksi ja osaksi omaa elämää...niin, aloin eilen lukemaan Andrew Solomonin "Keskipäivän demonia", tuttavasellisimmin masennuksen atlasta. Ostin kirjan neljä vuotta sitten kun aiemmin sippasin, silloin en halunnut enkä olisi edes pystynyt sitä lukemaan...nyt sitten aloitin sen. Kirja on yhtäaikaa lohduttava mutta myös pelottava. Kirja lohduttaa, en olekaan yksin ahdistukseni kanssa, muutkin ovat kokeneet vastaavan ja useat otteet kirjasta ovat kuin omasta suustani...tekstiin on helppo samaistua. Samalla kirja (tai ensimmäiset sata sivua) on myös pelottava, depressio-, ahdistus- ja masennus ovat kaikki saman sairauden ilmenemismuotoja...sairauden josta ei voi parantua mutta josta voi toipua ja jonka kanssa on mahdollista oppia elämään tavallista elämää. Ennen sitä sairaus pitää kuitenkin hyväksyä...jos mitään ei ole vialla niin mitään ei voi hyväksyäkään. niin, tuo jälkimmäinen on oma ajatukseni.

Kirjassa oli yksi hyvin mielenkiintoinen ja ajattelemista antava viisaus Roomalaiselta runoilijalta Ovidiukselta;

"Toivota tämä tuska tervetulleeksi koska olet oppiva siitä.".

...ja oli mukava sellainen. Sain purettua huolia Pilkkutytölle...ei se lähtenytkään pakoon vaikka kerroinkin potevani ahdistuneisuushäiriötä. Tuokin helpotti huomattavasti oloa, vaivassa ei ole mitään salattavaa ja hyvä niin. Yksi kynttilää toisesta päästä polttava asia vähemmän. Kaikesta keskustelusta, avoimesta sellaisesta- tuli itselleni todella hyvä mieli ja sen aalloilla taidan vieläkin mennä. Tänäänkin on ollut ihan menettelevää...jotain orastavaa ettei totuus unohtuisi mutta kuitenkin pelkällä huimaksella ja väsymisellä selviydyin. Huimauskin taisi johtua ihan vain ajamisesta, en tiedä...viikonloppu oli kuitenkin kaikinpuolin rentouttava ja onnistunut...Rakastuin Pilkkutyttöön entistä enemmän.