Viime viikon loppu ja viikonloppu oli raskas, vähän liiankin raskas. Viikonlopun matka Pilkkutytön kanssa oli ihana, aikuisten laatuaikaa...nautin ihan täysillä. Mukana matkalla oli kuitenkin myös mustakaapuinen ystäväni, pääni ympärillä majaansa pitävä otus...nimeltä Ahdistus. Oli oikeastaan ihan omituista...yhtäaikaa nautin mutta kärsin. Tuntui kuin pääni sisällä olisi ollut kahdet eri ajatukset...toiset olivat lomalla ja nauttivat Pilkkutytön seurasta, ne toiset sitten pitivät majaansa pääni sisällä ja kiertivät ikuista noidankehää ilman alkua ja ilman loppua...ilman selkeää kohdetta, ilman selkeää pelkoa, pelkkänä ahdistuksena.

Maanantai oli sitten ihan hirveä...matkustamisen takia edellisen yön unet jäivät vähälle ja aamulla olon sitten huomasi. Päivä oli pelkkää epätoivoa ja jokainen minuutti tuntui taistelulta oman olemassaolon puolesta. Normaalista poiketen edes ilta ei tuonut mukanaan lohtua...vain mustaa ja ahdistavaa, pelottaa ja hirveää. Onneksi eiline oli sitten täydellinen vastakohta, heräsin aamulla pirteänä, koko päivän- myös töissä olo oli energinen...oikeasti energinen eikä paniikkia pelkäävän ja sitä karkuun pyrkivän energinen. Otin ilon irti olosta tekemällä kotitöitä, hoitamalla pojan asioita ja kävin juoksemassa...vanhaan, aikaan ennen sairauden uusiutumista verratuuna päivä oli varmaankin ihan tavallinen. Nyt päivä oli tervetullut pilkahdus harmaiden joukossa.

Tänään on sitten semi-hyvä-päivä...jotain on ilmassa, tuntuu että Ystävni väijyy jossain lähellä, tulematta kuitenkaan kokonaan esille. Toivon päivän tulevan pysymäänkin sellaisena.

...vain väsyttää. Laitoin omasta mielestäni ihan ajoissa nukkumaan, yhdentoista jälkeen...uni kuitenkin oheni ihan liian aikaisin- tutuin seurauksin. Rimaa hipoen ehdin töihin melkein ajoissa, vain nuokkumaan toimistolle...haluaisin takaisin nukumaan, peiton alle, haluaisin herätä pirteänä, sellaisena jota en edes enää muista. tuntuu että niin kauan kuin muistan (lue:pari kuukautta) olen herännyt väsyneenä, vailla tarmoa, pirteyttä, innostusta tai mitään muutakaan. Väsymys tuntuu liian painavalta sen määrään nähden...en ole valvonut, olen ainakin periaatteessa nukkunut jokainen yö ainakin 7 tuntia...paitsi että unen laatu ei ole sitä mitä sen pitäisi, siksi kait olen näin väsynyt.

Tiedän piristyväni ja ajatusteni kirkastuvan päivän mittaan...jokainen päivä on käynyt niin, miksi ei sitten tänäänkin? Alakulo kuitenkin latistaa ja painaa hartioita , hämärtää näkökenttää ja saa vatsan vääntämään. En vain pidä tästä...en yksinkertaisesti pidä. Edessä on pidennetty viikonloppu Pilkkutytön, miniloma kahdestaan, pari tuntia lentelyä ja viikonloppu hotellissa, kaupungissa jossa kieli on eri ja jossa kesän pitäisi olla Suomea edellä. Kun tuota matkaakin ajattelee nyt, alakulon ja väsymyksen painaessa, osaan vain ajatella niitä negatiivia asioita matkasta...huomisen aikaista herätystä. Ihan pöljää...matka on yksi haaveistani, olen pitkään halunnut käydä kaupungissa jonne olemme menossa, nyt olen menossa sinne rakastamani naisen kanssa, siitä huolimatta "aamuminäni" stressaa tuntia aikaisemmasta herätyksestä, siitä että oloni pilaa matkan mukanaan tuoman nautinnon...vaikka tiedän ja toivon ettei niin tule käymään.

Missä harmaaksi muuttunut- ennen mustaan pukeutunut ystäväni- ja pahin painajaiseni asustaa? Eilen iltapäivällä, juuri kotiin tulon jälkeen se taas tuli, lievempänä tosin kuin aiemmin mutta tuli kuitenkin. Syvä epätoivon tunne...tai aamu oli myöskin inhottava, en päässyt sängystä ylös, en vain päässyt. Menin töihin tunnin myöhässä...päivä meni kuitenkin melko ok, pientä pyörrytystä vain. Töistä kotiin tullessa epätoivo kuitenkin yritti päälle...tunne jossa kaipaisin silittävää kättä ja hellyyttä. Tänään aamusta tunne jatkui...ei epätoivona mutta inhottavana kuitenkin, sellaisena jossa aika ei mene eteenpäin ja jatukset ovat vähän outoja- ajatukset tarraavat kiinni epäolennaisuuksiin ja muodostavat omituisia assosisatioita, yleensä vielä sellaisia jotka ovat täysin oman käyttäytymisen vastakohtia.

Ei tämä sentään paluuta aiempaan ole ollut. Sepram taitaa vaikuttaa kuten sen pitääkin...torjuu pahinta ahdistusta ja estää paniikkikohtausten synnyn tai ainakin niiden pahenemisen. Jos ahdistus oli ennen täysin tummaa, ajatukset sumentavaa ja mielen epätoivoon ajavaa- niin nyt se on vain harmaata, ajatuksia sotkevaa ja olon hieman haparoivaksi tekevää, yksinkertaisesti vain epämukavaa...ihan kuin juokseminen märillä lenkkareilla, kyllä se onnistuu mutta mukavampaakin voisi meno olla.

Viikonloppu takana...oli mukavaa, ihanaa ja mahtavaa :). Pilkkutytön ja muksujen kanssa leppoista yhdessä olemista, ulkoilua, herkuttelua ja halimista. Tämä sälli nautti ja niin tuntuivat muutkin tekevän. Elämä tuntuu tuollaisten päivien jälkeen oikeasti Elämältä ja kaikki kauheudet tuntuvat olevan ihanan kaukana. Tätä kirjoittaessa olo tuntuu parhaalta pitkään, pitkään aikaan :). Yhdessä oleminen tuntuu oikealta, sellaiselta jolta olen parisuhteen aina halunnut tuntuvan...tulee tunne että tämä on nyt tässä, mitään ei tarvitse enää etsiä, tässä on kaikki mitä parisuhteelta haluan. Voi kuulostaa kliseiseltä mutta siltä se vain tuntuu...henkiseltä kodilta.

Pilkkutytön lähdön jälkeen, lenkille lähtiessä tuntui mustakaapuinen ystäväni kulkevan jostain läheltä ohi...hetken aikaa jotain ikävää, itselleni liiankin tuttua meni läheltä mutta joka ei kuitenkaan otetta saanut tällä kertaa ainakaan. Viikonloppujen ja yhdessä vietetyn ajan jälkeen tunnen itseni ehyemmäksi ihmisenä...saan ja annan, sitä kautta tunnen itseni hyväksytyksi...en tiedä.