Viime viikon loppu ja viikonloppu oli raskas, vähän liiankin raskas. Viikonlopun matka Pilkkutytön kanssa oli ihana, aikuisten laatuaikaa...nautin ihan täysillä. Mukana matkalla oli kuitenkin myös mustakaapuinen ystäväni, pääni ympärillä majaansa pitävä otus...nimeltä Ahdistus. Oli oikeastaan ihan omituista...yhtäaikaa nautin mutta kärsin. Tuntui kuin pääni sisällä olisi ollut kahdet eri ajatukset...toiset olivat lomalla ja nauttivat Pilkkutytön seurasta, ne toiset sitten pitivät majaansa pääni sisällä ja kiertivät ikuista noidankehää ilman alkua ja ilman loppua...ilman selkeää kohdetta, ilman selkeää pelkoa, pelkkänä ahdistuksena.

Maanantai oli sitten ihan hirveä...matkustamisen takia edellisen yön unet jäivät vähälle ja aamulla olon sitten huomasi. Päivä oli pelkkää epätoivoa ja jokainen minuutti tuntui taistelulta oman olemassaolon puolesta. Normaalista poiketen edes ilta ei tuonut mukanaan lohtua...vain mustaa ja ahdistavaa, pelottaa ja hirveää. Onneksi eiline oli sitten täydellinen vastakohta, heräsin aamulla pirteänä, koko päivän- myös töissä olo oli energinen...oikeasti energinen eikä paniikkia pelkäävän ja sitä karkuun pyrkivän energinen. Otin ilon irti olosta tekemällä kotitöitä, hoitamalla pojan asioita ja kävin juoksemassa...vanhaan, aikaan ennen sairauden uusiutumista verratuuna päivä oli varmaankin ihan tavallinen. Nyt päivä oli tervetullut pilkahdus harmaiden joukossa.

Tänään on sitten semi-hyvä-päivä...jotain on ilmassa, tuntuu että Ystävni väijyy jossain lähellä, tulematta kuitenkaan kokonaan esille. Toivon päivän tulevan pysymäänkin sellaisena.