Miehet ei itke. Ei ne vaan itke. Itse itkin tunti sitten. Miksikö? En tiedä, se vain tuli. Viime viikolla oli pariin otteeseen jo itkuinen olo, nyt se sitten tuli ulos. Tuntuu että olen kauhean väsynyt...voin ollakin, en ole varma, Nukun edelleenkin huonosti, uneni ohenee aamuyöstä eikä olo ole aamulla levännyt- päinvastoin. Tänään sunnuntai aamuna olo oli kauhea, vain väsytti. Piristyin sentään vähäksi aikaa ulkoilulla, halittelulla ja muksujen kanssa jutustelulla. Ajomatka kotiin oli sitten kauhea...

...en oikein erota luonnollista väsymystä ahdistuneisuus-/paniikkihäiriön oireista. En tiedä kärsinkö unen puutteesta vai onko paniikki päällä. Inhottavaa. Äsken luin Therapia Fenniacasta paniikki- ja ahdistuneisuushäiriön olevan lieviä mielenterveyden häiriöitä. Kiva juttu...olo on hanurista, pelkään taivaan tippuvan niskaan ja kaiken hyvän katoavan elämästäni...diagnoosin luokitus on kuitenkin lievä mielenterveyden häiriö, hienoa. Lopetin lukemisen tuohon kohtaan, en halua tietää niistä vakavimmista mitään enkä haluaisi tietää lievistäkään häiriöistä sitä mitä tiedän. En olekaan hullu, enkä edes tärähtänyt, olen vain ahdistunut ja haluaisin välillä lähteä pakoon omaa varjoanikin.

Inhottavaa asiasta tekee oman itsensä vieroksuminen. Tilanteen ollessa päällä alkaa oma oleminen tuntumaan taakalta kaikille läheisille...pelkään tai paremminkin ajattelen olevani pelkkä riesa kaikille. Pahinta kaikessa on kuitenkin ulkopuolella olemisen tunne...tuntuu että normaaleissa arjen kommunikaatiotilanteissa on kaksi eri puolta. Oikea elämä rullaa omaa tasaista menoaan, korvieni välissä ehdin kuitenkin ajatella kymmenen ajatusta, yleensä samaa itseään toistavaa ahdistuksen pelkoa siinä missä teen tai sanoin jotain tavallista arkeen kuuluvaa.

Ahdistavaa ja samanaikaisesti nautittavaa...elämä ei ole pelkkää helvettiä, kaukana siitä. Elämänlaatu kuitenkin kärsii. Juuri nyt olo alkaa tuntua ihan tavalliselta vaikka reilu tunti sitten itkin ja elämä tuntui loputtomalta kärsimykseltä. Kait kirjoittaminen sitten auttaa...yritin reilun kahden viikon ajan haudata sairauden uusiutumisen. Ei se onnistunut, vähän aikaa meni muka hyvin mutta sitten kaikki tuntui jälleen kaatuvan niskaan. En taida päästä tästä tälläkään kertaa muuten eroon kuin elämällä ahdistuksen läpi, ihan kuten aiemminkin. Pakoon en sitä pääse...sen tiedän jo. Piilossa se ei pysy vaikka haluaisinkin. Elämääni en kuitenkaan aio jättää elämättä sen takia että aivojeni kemia ei pysy tasapainossa. Elämä on jälleen alkanut maistumaan elämisen arvoiselta ja haluan sen myös pysyvän sellaisena vaikka hieman työtä se saattaakin nyt vaatia.