Tai jotain. Aamusta ei meinannut tulla oikein mitään, päivä ei vain alkanut...nousin sängystä melkein tunnin myöhässä, töissä olin sitten vastaavasti melkein tunnin aiottua myöhemmin, vain huomatakseni että jälleen on tiedossa päivä joka menee täysin eri tavalla kuin olin ajatellut. Itsekurin puutos on inhottavaa...en ole oikeasti tuollainen. Olen tehnyt kyllä taiteen torkuttamisesta- se on totta, kyse on kuitenkin pelkästä laiskuudesta. Taidetta ei ole kuitenkaan se, että en saa itseäni ylös sängystä...en sitten millään. Poitsu kävi huhuilemassa puoli kasilta makkarin ovella ja valehtelin sille palaverista joka alkaa vastaa puoli ysiltä.

Koko aamupäivä oli muutenkin tympeä, apea ja täynnä ihan puhdasta masista. Tuntuu että illalla kaikki luettu ja ajateltu siirtyi yön aikana todeksi ja osaksi omaa elämää...niin, aloin eilen lukemaan Andrew Solomonin "Keskipäivän demonia", tuttavasellisimmin masennuksen atlasta. Ostin kirjan neljä vuotta sitten kun aiemmin sippasin, silloin en halunnut enkä olisi edes pystynyt sitä lukemaan...nyt sitten aloitin sen. Kirja on yhtäaikaa lohduttava mutta myös pelottava. Kirja lohduttaa, en olekaan yksin ahdistukseni kanssa, muutkin ovat kokeneet vastaavan ja useat otteet kirjasta ovat kuin omasta suustani...tekstiin on helppo samaistua. Samalla kirja (tai ensimmäiset sata sivua) on myös pelottava, depressio-, ahdistus- ja masennus ovat kaikki saman sairauden ilmenemismuotoja...sairauden josta ei voi parantua mutta josta voi toipua ja jonka kanssa on mahdollista oppia elämään tavallista elämää. Ennen sitä sairaus pitää kuitenkin hyväksyä...jos mitään ei ole vialla niin mitään ei voi hyväksyäkään. niin, tuo jälkimmäinen on oma ajatukseni.

Kirjassa oli yksi hyvin mielenkiintoinen ja ajattelemista antava viisaus Roomalaiselta runoilijalta Ovidiukselta;

"Toivota tämä tuska tervetulleeksi koska olet oppiva siitä.".